Mua ahdistaa etten ole ollut muutamaan päivään koulussa. En ole pystynyt kertomaan kenellekään syytä miksi. Valehtelen vain kaikille että: "Ei vain huvittanut". En uskalla kertoa totuutta, pelkään liikaa ystävien ja perheenjäsenteni reaktiota.

Meinasin soittaa terveydenhoitajalle tänään, mutta en uskaltanut. Mitä jos hänkin olisi vain vähätellyt olotilaani ja pakottanut kouluun? Ei kai sentään, mutta ei hän olisi ehkä ymmärtänyt, koska en olisi välttämättä edes osannut selittää selkeästi olotilaani. En ymmärrä sitä itsekään.

Ahdistaa vain ajatuskin koulusta ja ihmisistä. Perheenjäsenten seurassa pystyn olemaan juuri ja juuri, vaikka syyllisyys valehtelusta painaa kokoajan. En haluaisi valehdella läheisilleni.

Ystävätkin piikittelivät puhelimessa: "No ehkä kannattais tulla kouluun joku päivä kun oot ihan jäljellä taas? Miten aiot selviytyä kaikista kursseista, kun sulla on jo ihan liikaa poissaoloja? Muistatko että on se ja se koe..? Ootko taaskaan lukenu yhtään?" No en ole lukenut, enkä edes ole pystynyt miettimään mitä kaikkea pitäisi tehdä, kun tekemistä on aivan liikaa.

En tiedä pystynkö suorittamaan yhtäkään kurssia tässä jaksossa. Poissaoloja tosiaan on jo aivan liikaa. Yhtäkään poissaoloa en ole selvittänyt, koska en tiedä onko ahdistus ja masentuneisuus riittäviä syitä poissaoloille. Varsinkaan, kun niitä ei ole diagnosoitu, kun en ole uskaltanut/pystynyt käydä terveydenhoitaja juttusilla.

Haluaisin niin innostua koulunkäynnistä ja ystävistä. Kaikki haluavat todellisuudessa minulle pelkkää hyvää, vaikka vainoharhaisuuteni pistää usein miettimään toisin. En halua enää olla vainoharhainen. En halua uskoa ihmisistä mitään pahaa. Haluaisin suorittaa lukion hyvin arvosanoin, enkä halua aina epäonnistua kaikessa. Haluan itsetuntoni takaisin, enkä jaksa että se kokoajan heittelehtii. Samoin kuin mielialani. Nykyään tosin enemmän ahdistaa ja tuntuu aivan lamaantuneelta. Tuntuu kuin kävisin läpi jotain burn outtia: liikaa tekemistä ja ajatuskin siitä kaikesta tekemättömästä ahdistaa.