Nuorten pahoinvointi on puhuttanut meitä kaikkia lähiaikoina suuresti. On tutkittu, että suomalaiset nuoret kuuluvat Euroopan masentuneimpien joukkoon. Saattoivat olla jopa kärkikolmikon joukossa.

Vähintäänkin kerran kuukaudessa kuulee kuinka joku ystävä, sukulainen, ystävän ystävän ystävä on joutunut psykiatriseen hoitoon, aloittanut masennuslääkityksen, joutunut hoitolaitokseen bulimian tai anoreksian takia, tai pahinta: tehnyt itsemurhan.

Noin vuosi sitten itsellänikin esiintyi jonkinasteista masennusta. Ei tosin ollut diagnosoituna, koska en kehdannut tai uskaltanut hakea apua.
Masennusta kesti laskelmieni mukaan noin puoli vuotta, kunnes tajusin vihdoin ettei kukaan mua siitä rypemisestä pelasta, täytyy itsekin jaksaa tehdä parantumisen eteen jotakin. Ja niin tapahtui, selvisin. Muutamia kertoja vaivuin niin syvälle masennukseen, että pysähdyin siltojen ja rautateiden juurelle miettimään "miksi helvetissä en tapata itseäni, kun en pysty olemaan onnellinen?". Mietin, jäisikö kukaan kaipaamaan mua? Onko mulla täys paska tulevaisuus? Olenko turha?

Vuosi sitten ystäväni meni hoitoon bulimiansa takia. Eräs toinen lukiolaisystäväni uskoi pitkään, ettei hänelläkään ole hyvää tulevaisuutta. Ettei kukaan pidä hänestä, koska hän on hiljainen ja ujo.

Jumalauta, miksi kaikkien kuuluisi olla maailman avoimimpia ja äänekkäimpiä, jotta voisi olla onnellinen? Koulussa ja muuallakin sosiaalisissa tilanteissa totta kai on hyvä, että uskaltaa olla avoin ja keskustella, mutta eivät kaikki siihen pysty. Monille vaatii hiljalleen totuttelua, että uskaltaa avata suunsa ihmisten lähettyvillä. Ei varmastikaan auta asiaa ollenkaan, että monissa kouluissa on puheita, esitelmiä ja ties mitä pakollisia ihmisten_pällisteltävänä_olemis tehtäviä, joiden toteuttamisessa ei koskaan oteta huomioon erilaisten ihmisten temperamenttia, esimerkiksi ujoutta. Eikö ihmiset opi koskaan arvostamaan erilaisuutta, jumalauta. Raivostuttaa.

Sitten vähän uudenpaan materiaaliin. Eilen ystäväni avautui minulle, koska tunsi olevansa aivan neuvoton. Hänen ystävänsä oli sanonut tosissaan, että aikoo tappaa itsensä. Hän oli kertonut, ettei jaksa enää. Hän uskoi aiheuttavansa ihmisille vain harmia. "Älä jää itkeen mun perään, en kaipaa sääliä", hän sanoi. Ystäväni soitteli hänelle myöhään yöhön asti, aina varmistaakseen ettei hänen ystävänsä ollut tehnyt mitään itselleen. Vastauksena oli: "En mä vielä tapa itseäni, mutta vielä sen teen."

Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä jos toinen ei halua apua? Olemme edelleenkin neuvottomia. Minä itse en oikein voi puuttua asiaan, koska en tunne kyseistä henkilöä kovin hyvin, enkä tahdo loukata ketään sekaantumalla heidän asioihinsa. Kuulostaa ehkä naurettavalta tässä tilanteessa, mutta tahdon uskoa, että hänen ystävänsä kyllä keksivät jotakin. Niin.. "Jotakin".. Kuulostaa varmaan mieltä huojentavalta? Jaksaako näitä jatkuvia itsemurhauhkauksia enää ottaa tosissaan? Tuntuu ettei mitään ole enää tehtävissä, kun itsemurhaa aikovat eivät tahdo apua tai sitten eivät sitä saa, kun kuulemma kunnollisiin hoitoihinkin on järkyttävät jonotusajat. Pitäisikö alkaa suhtautumaan vitsillä, että "hahah, no toihan nyt onkin ihan normaalia nykypäivänä, hyvästi vaan sulle kaveri, pidä hauskaa tuonpuoleisessa"? Voisiko joku ystävällisesti kertoa miten tällaisia tilanteita voisi helpottaa? Ei kai sitä kukaan nyt pysty jäämään vain sivuun katsomaan ja odottamaan mitä tapahtuu seuraavaksi?