Ajattelin taas kirjottaa jotakin perin jännää tänne. Mulla vaan sattuu jumittaan päässä taas mukavasti, ettei tunnu mitään mielenkiintoista pursuavan tähän.

Tuli mieleeni, että onkos mulla oikeesti nyt mitään mielenkiintoa elämässä? Noh, opiskelen lukiossa, jota inhoan lähes kokoajan. Mulla on muutamia ystäviä, joita en jaksa tai kerkiä nähdä usein, mutta ne ovat kuitenkin ystäviäni ja olen siitä erittäin iloinen, en selviäs tässä maailmassa yksin.. Kukapa selviäis?

Mulla on myös ihana perhe, joka huolehtii musta, mielestäni joskus jopa liiaksikin, mutta oon oppinut arvostaan sitä. Mulle tulee noina ylihuolehtimishetkinä lähinnä onnen kyyneleet silmiin, koska silloin tiedän ainakin varmaksi kuinka tärkeä heille olen.

En juurikaan harrasta mitään, tai en ainakaan viime aikoina ole ehtinyt tai jaksanut harrastaa. Yleensä tykkään piirustella, lauleskella, harrastaa hölkkää tai pilatesta, käydä uimassa kaverin kanssa tai tanssia bileissä. No joo, ei mua ole oikein luotu kyllä bilehileeksikään tanssimaan, mutta on se joskus mukavaa ajanvietettä. Varsinkin nykyään kun en voi juoda ollenkaan alkoholia erään lääkityksen takia. Ja bileissähän on ihan pakollista käydä, koska silloin ehdin nähdä kavereitani. Toisinaan kyllä tuntuu, että moni ilo mun elämästä haihtui raittiuden(voinkohan nyt käyttää tuota sanaa ihan virallisesti?) myötä, mutta toisinaan myös muistan mitä huonoja asioita se onneksi vei mukanaan mun elämästä.

Stressaa. Ihmissuhteet kärsii koulutöiden paljouden takia(ahdistaa, vituttaa, suututtaa, masentaa -> alan kiukutella ja vittuilla kaikille); tuntuu että lihon tunnesyömisen takia yhä enemmän ja enemmän; terveys ja stressinsieto kyky heikkenee, kun en jaksa tai ehdi harrastaa liikuntaa. Joka päivä olis koulua kahdeksasta neljään ja koulun jälkeenkin on usein autokoulun teoriatunteja ja ajotunteja, huoh. Olen varmaan erittäin pirtsakka ajotunneilla ja teoriatunneilla.

Tää kirjotus oli nyt aika epämääränen, mutta ehkä saan sen anteeks. Voisin lopettaa tän angstin tähän, kiitoksia ja näkemisiin. Anteeksi että stressaan ja masistelen aika turhista asioista, ja etten jaksa uskoa aina itseeni. Ehkä minä vielä joku kaunis päivä opin nauttimaan kaikesta mistä ns. normaalien ihmisten kuuluis nauttia.