Mulle tuli tosiaan tämmöinen ahdistus ja masennus viikon sisällä ja tuntunut, että kaikki menee jälleen kerran päin vittua. Angsti. Mikään ei maita, onko millään mitään väliä, kannattaako edes yrittää, miksi mikään ei onnistu, miksi epäonni kohtaa aina minua. "Ihan sama."

Nyt hävettää, oikeasti. Ei sitä aina osaa omin silmin nähdä kuinka tyhmä on, ei suostu ymmärtään, etten ole ainut ihminen maailmassa jolla on toisinaan vaikeeta, toisinaan ERITTÄIN vaikeeta.

Eräs erittäin tunnollinen oppilas, rehellinen ja luotettava ystävä, huumorintajuinen, suloinen ja kaikin puolin ihana ihminen sai tietää, että hänen perheenjäsenellään on eräs vakava sairaus. Hän oli tämän takia pois koulusta, ja ajattelin suunnilleen vain että: "No hyvähän sen on olla pois kun se vetää muutenkin vaan kymppejä, ei haittaa vaikka pari tuntia huviks lintsaa." Vajosin niin maan rakoon häpeästä kun kuulin todellisen syyn poissaoloon.. Kauheeta.

Mulla on oikeasti elämä vielä edessä ja kaiken maailman mahdollisuuksia käytettävänä, tällä hetkellä ei mitään syytä minkäänlaiseen pelkoon tulevaisuudesta.

Oikeasti, voisin myöntää itelleni sen, että elämässä kannattaa käyttää mahdollisuus opiskeluun, itsensä huolehtimiseen ja hyvinvointiin ja liikuntaan.. Tällä hetkellä kaikkein eniten kuitenkin tän mun ystävän tukemiseen ja auttamiseen. Ei aina vain itsensä säälimiseen.

Toivon todella, että mun ystävän läheinen selviää, vaikka pahalta kuulemma jo näyttää.. Itsekin olen jutellut kyseisen perheenjäsenen kanssa, ja hän vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä.

Kyllä tää tästä, pahemminkin voisi mennä. Kyllä se päivä vielä paistaa risukasaankin. Pakko jaksaa ja ottaa oikeasti itseään niskasta kiinni. Ei vaan itseni, vaan myös läheisteni vuoksi.